Toipumistarina - posttraumaattinen stressihäiriö
”Olen ihan tavallisesta perheestä, johon kuului minun lisäkseni töissä käyvät vanhemmat ja pikkusisko. Minua kiusattiin koulussa: haukuttiin, nimiteltiin ja mollattiin vuodesta toiseen. Se oli julkinen salaisuus: siitä tiedettiin, mutta kukaan aikuisistakaan ei puuttunut asiaan. Kerran poikajoukko kaatoi minut maahan ja potki joka puolelle. Mustelmat kyllä huomattiin kotona, mutta asiasta vaiettiin tyystin. Olin niin yksin tilanteessani. Itkin itseni iltaisin uneen ja pelkäsin tilanteita, joissa oli paikalla muita ihmisiä. Minusta tuntui, että muut kiinnittävät ihan hirveästi huomiota siihen, miten epäonnistunut ja ruma olen. Häpesin itseäni ja ajattelin, että olen itse syypää kaikkeen.
Lukioon mennessä tilanteeni vähän helpottui, kun löysin uusia ystäviä. Heihin luottaminen oli aluksi tosi vaikeaa. Kaverini tiesivät hyvin, ettei minua voinut vaikka koskettaa yhtäkkiä olkapäästä, koska olisin pompannut ilmaan säikähdyksestä. Kaverini myös tiesivät etten halunnut liikkua paikoissa, joissa olisi voinut törmätä huuteleviin nuoriin. Näin usein painajaisia siitä, kun tulin pahoinpidellyksi.
Aloin myöhemmin opiskella yliopistossa ja muutin pois kotoa. Monta asiaa elämässä muuttui kertaheitolla. Aloin saamaan ahdistuskohtauksia ja voin tosi huonosti. En meinannut jaksaa lähteä edes luennolle tai nähdä kavereita. Motivaatio ja kiinnostus lopahtivat. Halusin vain kuolla. Kaverit huomasivat ettei kaikki ollut kohdallaan ja kirjaimellisesti kiikuttivat minut opiskelijaterveydenhuollon lääkärille, joka lähetti minut edelleen psykiatrille.
Minulla todettiin ptsd - posttraumaattinen stressioireyhtymä - ja masennus. Se tuntui niin häkellyttävältä. Minulla totisesti oli ollut ptsd kaikki nämä vuodet, mutta miten ihmeessä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa? Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Hankin tietoa ptsd:stä ja masennuksesta. Pintaan tuli viha - suunnaton viha kiusaajia kohtaan ja viha niitä aikuisia kohtaan, jotka eivät puuttuneet asiaan. Vaikka viha oli repivää, se antoi myös voimaa.
Minulle aloitettiin mielialalääkitys, jonka avulla vointini lähti vähän kohentumaan ja pystyin edes jossain määrin edistämään opintojani. Minulle suositeltiin traumapsykoterapiaa. Pureskelin asiaa pitkään ja myös traumapsykoterapeutin löytäminen oli vaikeaa. Onneksi sain terapiaan pääsyä odotellessa kullanarvoista tukea käynneistä sairaanhoitajan vastaanotolla. Koin, että tulen kuulluksi. Aloin ymmärtämään itseäni paremmin. Myöhemmin psykoterapian myötä vihan tilalle tuli jonkinlainen hyväksyntä tilannettani kohtaan.
Terapian myötä uskaltauduin aloittamaan ensimmäistä kertaa elämässäni seurustelun. Olen saanut elämäni takaisin!”